Virpi Vainio (s. 1981) on rovaniemeläinen kirjailija, kulttuurihistorian väitöstutkija ja yläkoulun äidinkielen opettaja. Hänen kirjansa käsittelevät pohjoisen alueen historiaa ja ihmiskohtaloita, ja ne pohjautuvat tarkkaan tutkimukseen. 

Olin noin 18-vuotias, kun havahduin ymmärtämään, että minun perheeni ei ole Lapista - tai siis tietenkin olemme täältä, mutta isovanhempani eivät olleet täkäläisiä. Kirjailijana olenkin ikään kuin kirjoittanut itselleni fiktiivisen pohjoisen sukuhistorian. Tarinoissani vilisee ämmejä ja äijejä, suvun kantatiloja ja monisukupolvisia paikkoja.

Tutkijana olen sittemmin huomannut, että monet kirjailijat ja taitelijat tulevat kulttuurien rajalta. Ehkä minäkin. Olen toisen polven lappilainen mutta en neljännen tai viidennen niin kuin moni täkäläinen.

Minua kiinnostavat kysymykset identiteetistä: Kuka on oikea mikäkin? Missä nämä kriteerit määritellään? 

Ja kuitenkin paikat määrittelevät meitä. Niihin kiinnittyy henkilökohtainen maantieteemme ja historiamme.   

Miten minusta tuli kirjailija? 

Kysymys on edelleen vähän hämmentävä. Nii-in. Miten ihmeessä minusta tuli kirjailija? 

Kai minä olen aina piirtänyt kynällä reittiä: Lapsena ja nuorena pidin lähes joka päivä päiväkirjaa, ja lisäksi kuulun siihen sukupolveen, joka vielä kirjoitteli kirjeitä. Niissä lienee kirjoittajakouluni ja tietenkin lukemisessa. Kiitos vanhempieni, jotka raahasivat minut lähes joka viikonloppu Simojärven korpeen mökille, syrjäisellä mökillä oli aikaa lukea. 

Koulussa en kuitenkaan koskaan loistanut tarinankertojana. Jäätyisin vieläkin, jos minun pitäisi kirjoittaa jonkun oppitunnin rajoissa hyvä tarina. Ehkä kohdallani kävi niin kuin Erno Paasilinnan klassikkolause sanoo: "Täytyy elää sellainen elämä, että tulee kirjailijaksi." Kai minä sitten olen elänyt - tai ainakin kävi niin, että minulle tuli lopulta aivan pitelemätön pakko kirjoittaa. 

Ja niin minä aloin opetella kirjoittamista. Rovaniemeltä on pitkä matka etelän kirjoittajakouluihin ja -kursseille, joten oli vain yksi vaihtoehto: opetella homma itse. Vaati monta erehdystä ja yritystä, että lopulta sain ensimmäisen kustannussopimukseni Storytelin kanssa. 

Haluankin kannustaa kaikkia kirjailijaksi haluavia sitkeyteen. Ei saa luovuttaa. Totta puhuen itse ehdin jo luovuttaa ja heittää kirveen kaivoon ennen kuin homma alkoi luistaa. Kun en saanut Otavalta ja WSOY:lta Petsamon enkeliin kustannussopimusta (jälkiviisaana ajattelen, että miksi en tarjonnut käsistä muihin firmoihin?), kätkin tekstin pöytälaatikkoon ja aloin surutyönä tehdä väitöskirjaa Lapin naiskirjailijoiden sodan ja jälleenrakennusajan tulkinnoista. Ajattelin, että tutkijana työ ja kirjoittaminen eivät ainakaan mene hukkaan; väitöstutkija saa jonain päivänä kansiin. 

Tutkijan ominaisuudessa tapasin karunkilaisen kirjailijan Terttu Rousun. Hänen esimerkkinsä omakustannekirjailijana oli käänteentekevä. Terttu sanoi: "Ei se kustantaja ole mikhään autuhaaksi tekevä". Rousu oli kirjoittanut omakustanteena neljä historiallista romaania. Luin ne ahmien ja ymmärsin, että ihminen voi kirjoittaa hyviä kirjoja ilman kustantatajaakin. Tärkeintä on saada kirjoittaa, ja niin aloin taas tosissani kirjoittaa. Sieltä se kustannussopimuskin sitten lopulta tuli. 

Lopulta mikään ei mene hukkaan. Tuskin olisin ilman tutkijavuosiani historiallisten romaanien kirjoittaja. Yliopiston käytäviltä löysin itsestäni menneisyyden penkojan, mutta vasta kirjoittamalla löysin oman ääneni. Ja taas tulee Erno Paasilinnaa: "Kirjoittaakseen kirjailijan täytyy aivan ensimmäiseksi hyväksyä oma äänensä, sillä mitään muuta ääntä ihmisellä ei ole kuin omansa."

Ai niin. On vielä yksi porukka, jota voin kiittää kirjailijuudestani - nimittäin oppilaani. Huomasin aika varhaisessa vaiheessa opettajan uraani, että nuoret rakastavat tarinoita, ja sen jälkeen niitä on luokkahuoneessa riittänyt. Kun pukee minkä tahansa asian tarinan kaapuun, sitä kuuntelee sekin oppilas, joka periaatteessa inhoaa koulua ja äidinkielen tunteja. Murrosikäiset ovat lahjomaton yleisö, heidän edessään saa hyvän tuntuman siitä, millaiset tarinat uppoavat ja miten ne kannattaa kertoa.